Etusivu Esittely Asukkaat Toiminta Tallikirja

Tallikirja

Tallikirjaan kirjoitetaan aina kun siltä tuntuu, joten tarinoita tulee säännöllisen epäsäännöllisesti. Kirjoittajana on aina Nintsu tai Kiiwi, vaikkakin tarina voi olla kirjoitettu jonkin fiktiivisen henkilöhahmon näkökulmasta. Tallikirjan tarinoissa esiintyvät Moanan ponit ja henkilökunta. Uusin tarina on ensimmäisenä.

joulukuu CAS31, uuden vuoden pippalot, by Nintsu 19.01.2014
Annoin katseeni kiertää pitkin Satulatalon oleskelutilaa. Olin todellakin ylittänyt itseni tänä vuonna koristeluiden suhteen. Olin levitellyt serpentiiniä, koristenauhoja, hassuja hattuja, ilmapalloja ja vaikka mitä muuta krääsää pitkin poikin huonetta ja tila oli muuttunut kuin taikaiskusta kotoisasta oleskelutilasta villiksi bilemestaksi. Diskovalot vain puuttuivat, mutta olin sentään teipannut värikalvot kaikkien lamppujen eteen. Katseeni pysähtyi tarjoilupöydän antimiin, enkä voinut estää itseäni virnistämästä leveästi. Aikaisempina vuosina olin joutunut vastaamaan tarjoiluista yksin, minkä takia tarjottavat olivat painottuneet siihen mitä kaupasta sai valmiina. Tänä vuonna juuri palkattu, uusi taloudenhoitajamme rouva Woodhouse oli ottanut ruokapuolen kontolleen ja sen todella huomasi: herkullisia pasteijoita, kuppikakkuja, piirakoita, salaatteja ja lukemattomia erilaisia pikkunaposteltavia. Pöydän edessä kuolaukseni keskeytyi, kun sisareni Kiiwi törmäsi kiroillen sisään kantaen lupaavasti kiliseviä muovipusseja.
- Viittiks auttaa vähä? Autossa olis viel yks laatikko, Kiiwi ähkäisi nostaessaan toisen muovikasseista juomille varatulle pöydälle.
En viitsinyt vastata, vaan kipaisin Satulatalon eteen jätetylle autolle ja palasin pian takaisin sisälle painavan pahvilaatikon kanssa. Hyväntuulisen hiljaisuuden säestämänä purimme Kiiwin kanssa pullot pöydälle. Järjestelin pullot tarkkaan järjestykseen (jonka logiikan vain minä ymmärsin) ja aloin sitten kiistellä Kiiwin kanssa bileiden aloitusmusiikista.

Vieraamme saapuivat seitsemän ja puoli kahdeksan välillä. Olimme järjestäneet uuden vuoden juhlat joka vuosi aina tallin avaamisesta lähtien. Nämä olivat peräti meidän yhdeksännemme pippalot! Aluksi vieraina olivat olleet pienen henkilökuntamme jäsenet ja muutama ystävä. Vierasmäärä oli kuitenkin kasvanut vuosi vuodelta ja tänä vuonna vieraita oli ennätys paljon. Tietenkin koko henkilökuntamme oli kutsuttu: tallimestari Wilson, tallityöntekijät Ric, Naomi, Tommy, Miles ja Anna, ratsuttajat Amenia, Fumie ja Sabine ja taloudenhoitajamme rouva Woodhouse. Tommy oli tuonut myös uuden tyttöystävänsä mukaansa, ihan vain minun kiusakseni (Tommy on ex-poikaystäväni, tosin erosta on jo useampi vuosi). Muuten Tommyn tyttöystävä ei olisi minua juurikaan häirinnyt, ellei nykyinen suhteeni on-off-poikaystävääni Ianiin olisi juuri ollut off-tilassa miehen ollessa jossakin päin Tyyntä valtamerta kahdeksan kuukauden työkomennuksella. Henkilökunnan lisäksi juhliimme saapuivat naapurimme Maysonit Jerry ja Sandra, sekä Jerryn veli (ja samalla Naomin isä) James ja sisar Pia. Vakiokengittäjämme Michael saapui paikalle tämän hetkisen tyttöystävänsä kanssa (he olivat seurustelleet jo huikeat kymmenen päivää, Michaelille se oli ikuisuus) ja vakioeläinlääkärimme Ed ajoi pihaan vanhalla jeepillään ilman naisseuraa. Mielestäni kuitenkin illan tärkein vieras oli minun ja Kiiwin äiti Myra, jonka olimme onnistuneet ylipuhumaan matkustamaan aina Australiasta meille Uuteen-Seelantiin saakka osallistuakseen juhliimme. Myra ei ollut pitkään, pitkään aikaan vieraillut luonamme ja olimme todella iloisia saadessamme hänet tänne! Lisäksi pippaloihin osallistui muutamia minun ja Kiiwin ystäviä tallin ulkopuolelta. Yhteensä vieraita oli parisenkymmentä. Vieraiden saavuttua saattoivat juhlat alkaa!

Juhlat olivat hyvässä vauhdissa. Kaikilla tuntui olevan hauskaa (miinus Wilson ja James, jotka murjottivat nurkassa ja litkivät alkoholitonta olutta murahdellen välillä toisilleen, en kuitenkaan huolestunut heistä, sillä kummallakaan ei koskaan ollut missään hauskaa), joten minä juhlien pääjärjestäjänä suorastaan kehräsin. Kiertelin vieraiden seassa ja osallistuin keskusteluihin, joita käytiin pienissä ryhmissä pitkin poikin huonetta. Rupattelin hetken Ricin ja Milesin kanssa eri satulamerkeistä, osallistuin parilla sanalla Fumien, Sandran, Myran ja Annan keskusteluun lasten kasvatuksesta ("lapsien pitää antaa olla lapsia, eiks nii?"), muistelin menneitä uusia vuosia Saksassa Amenian ja Sabinen kanssa ja kuuntelin huvittuneena rouva Woodhousen ja Edin väittelyä kissojen turkin pesutarpeesta. Ja tietenkin tanssin jalkani kipeiksi! Olin raivannut oleskeluhuoneen keskelle tyhjää tilaa tanssilattiaa varten. Tilaa ei ollut paljon, mutta sen verran, että siinä mahtui vähän jorailemaan. Huomasin Kiiwin tanssivan aika pitkään ja useasti pitkän, solakan miehen kanssa. Olin tavannut tämän Gregin (tai Craigin, mikä olikaan) vain ohimennen, mutta tiesin hänen olevan joku Kiiwin surffarikavereista. Päätin pistää asian muistiin, jotta voisin kiusoitella siskoani myöhemmin. Itse tanssin lähinnä kavereideni kanssa, mutta taivuin yhteen kappaleeseen Michaelinkin seurassa. Hänen deittinsä ei tosin juuri ilahtunut siitä, joten niin paljon kuin Michaelin seurasta pidinkin, päätin vältellä häntä loppuillan.

Kymmenen aikaan illalla oli oikea hetki siirtyä jo perinteeksi muodostuneen "uuden vuoden kilpailumme" pariin. Olimme joka vuosi järjestäneet leikkimielisen poniagilitykilpailun. Kaikki riittävän hevosenkäsittelykokemuksen omaavat vieraat saivat osallistua. Valitsimme joka vuosi ponijoukon, josta osallistujille arvottiin hatusta vetämällä poni. Viime vuonna arvonta oli tehty alle 140 senttiä korkeista poneista ja yhtenä toisena vuonna arvonnassa olivat olleet mukana vain 1- ja 2-vuotiaat varsat. Tämän vuoden ponijoukoksi oli rajattu aikuiset, yli 4-vuotiaat oriit. Tällä kertaa kilpailuun halusivat osallistua Kiiwi, Wilson, Ric, Miles, Naomi, Tommy, Anna, Amenia, Fumie, Sabine, Sandra, Michael, Myra ja yksi minun ystävistäni Hannah. Kaksi Kiiwin kavereistakin olisi halunnut mukaan kilpailuun, mutta toinen oli mielestäni liian humalassa voidakseen käsitellä ponia turvallisesti ja toisella oli liian vähän kokemusta oriin käsittelyyn. Minäkin olisin mielelläni osallistunut, mutta minun oli valitettavasti toimittava tänä vuonna tuomarina, koska Kiiwi oli hoitanut sen pestin viime vuonna. No, ensi vuonna sitten...

Ponien arvonta on aina todella jännittävää. Mukaan otetaan aina kaikki rajattuun kategoriaan sopivat ponit - luonteita katsomatta. Mukana ovat siis niin helpot kuin vaikeatkin ponit, eikä kukaan tietenkään halua suorittaa (tai yrittää suorittaa) tehtävärataa vaikean ponin kanssa! Kilpailijat nostivat yksi kerrallaan lapun ämpäristä. Jokaiseen lappuun oli kirjoitettu sen ponin nimi, jonka kilpailija saisi ohjattavakseen. Kiiwi nosti lapun ensimmäisenä ja voihkaisi tuskasta: hänen lapussaan luki ilkkuvin kirjaimin "Elvis". Kasvoilleni levisi häijy hymy ja saatoin jo sielunisilmin nähdä miten Kiiwi taistelisi radalla superitsepäisen oriin kanssa. Siitäs sai, kun sysäsi tuomaroinnin minulle! Wilson nosti ämpäristä Uunon nimen, Ric Maken, Miles Keijon (tämä aiheutti kateellisia huokauksia), Naomi Lordin (taas kateellista mutinaa), Tommy Alecin (olin vahingoniloinen, Alec on nimittäin oikea pikkupiraija), Anna Veetin (Anna oli pettynyt, hän oli toivonut jotakin pikkuponeista), Amenia Vinnyn, Fumie Konnan, Sabine Luken, Sandra Myntin, Michael Iken, Myra Santun ja Hannah Dannyn (Hannahilla kävi todella hyvä tuuri! Danny on aikas haka agilityssä). Kun kaikille oli jaettu poni (ja niistä johtuvat nurinat oli nuristu ja riemunkiljahdukset kiljuttu), oli aika kilpailijoiden aika siirtyä talleille ja yleisön maneesiin.

Agilityrataan kuului kahdeksan estettä. Ensimmäisenä oli pujottelu, jonka jälkeen oli pieni hypättävä este. Esteen jälkeen kolmantena oli hieman yli kaksimetrinen lankku, jolla taluttajan oli tasapainoteltava ponin seuratessa vierellä. Lankun jälkeen oli vuorossa hapsueste, korkea kaari, jossa oli lähes maahan ulottuvat muovihapsut aivan kuin monien pihattojen ovissa. Hapsujen jälkeen oli taas hypättävä pikkueste ja sitten ylitettävä maahan levitetty pressu. Pressulta jatkettiin puomeista tehdylle kapealle, mutkittelevalle kujalle. Radan viimeisenä esteenä oli tunneli, joka oikeasti oli vain hevostraileri, jossa oli etupurku. Ponit piti taluttaa trailerin (eli tunnelin) läpi ja juosta sitten maalilinjan yli. Jos yhteen tehtävään meni yli 30 sekuntia, sai sen ohittaa ja jatkaa seuraavaan. Virheistä, esimerkiksi pujottelun keilan kaatamisesta, luonnollisesti sakotettiin 5-10 lisäsekuntia hieman rikkeestä riippuen. Minä tuomarin roolissa sain päättää sakkosekunneista. Jerry sai kunnian toimia ajanottajana ja Pia minun avustajanani ja sihteerinäni. Kun kilpailijat saapuivat maneesiin kypärät päässä, hanskat kädessä ja hyvät juoksukengät jalassa suitsittujen ponien kanssa, saatoimme aloittaa kilpailun. Lähtöjärjestykseksi sovittiin arvonnalle käänteinen järjestys, eli Hannah joutui aloittamaan Dannyn kanssa.

Jokaisen radan kuvaamiseen menisi aivan liian paljon aikaa, joten ratakertomukset on kirjoitettu jokaisen ponin omaan päiväkirjaan. Näin tiivistettynä voi kuitenkin sanoa, että hauskaa oli kaikilla! Tiukkoihin kisatreeneihin sopeutuneet ponimmekin olivat aivan innoissaan päästyään tekemään jotakin hauskaa ja leikkimielistä. Pari oritta intoutui hieman liikaakin, esimerkiksi Michaelilla oli Ikessä todellakin pitelemistä! Voittajaksi kruunattiin Sabine Luken kanssa mutta toiseksi tulleet Ric ja Make (todellinen yllättäjäpari!) eivät jääneet jälkeen kuin sekunnin. Kolmanneksi tulivat minun ilokseni ystäväni Hannah Dannyn kanssa. Viime vuonna uuden vuoden kilpailumme ylivoimaisesti voittanut Wilson jäi tänä vuonna neljänneksi saatuaan sakkosekunteja Uunon kanssa kujaesteeltä Uunon poikettua puomien väärälle puolelle peräti kahdesti. Uuno muutenkin hieman kyttäili esteitä, mutta Wilson selviytyi oriin kanssa loistavasti. Kaikki kilpailijat pääsivät maaliin ehjinä ja hyvissä sielun ja ruumiin voimissa, minkä jälkeen ponit palautettiin takaisin karsinoihinsa jatkamaan iltaheinien rouskuttamista ja me juhlijat jatkoimme pippaloitamme Satulatalolla.

Katsahdin seinällä roikkuvaan kelloon, joka näytti puoli kahta aamulla. Olin hieman hämmästynyt, että talolla oli porukkaa edelleen - yleensä meidän hevosihmisten juhlat kuihtuvat kasaan pian puolen yön jälkeen, sillä useimmilla (minut mukaan lukien) on seuraavana aamuna aikainen herätys eläimiä ruokkimaan. Hissukseen aloin siivoilla paikkoja. Keräilin käytettyjä kertakäyttöastioita roskiin, lajittelin tyhjät pullot muovipussiin kierrätystä varten ja pakkailin ruokia säilöön vientiä varten. Kiiwi ja äitini huomasivat toimeni ja alkoivat reippaasti auttamaan minua - selvästi heitäkin väsytti. Tanssilattialla huojuvat vieraat, jotka koostuivat lähinnä Kiiwin ja minun ei-hevosihmis-ystävistä, ymmärsivät vähemmän hienovaraisen lähtökäskymme ja alkoivat puhua taksin tilaamisesta ja Whangarein yöelämään lähdöstä. Hiljaa nurkassa keskenään jutelleet Naomi ja Sabine ilmoittivat lähtevänsä yläkerran soluasuntoon (jossa Sabine asui "väliaikaisesti") nukkumaan ja pyysivät mennessään jättämään heille jotakin siivottavaa aamuksi. Michael oli jo soittanut itselleen ja tyttöystävälleen taksin ennen siivoukseni alkamista ja he livahtivatkin omille jatkoilleen kiitettyään minua ja Kiiwiä ensin nopeasti (Michaelin tyttöystävän kiitos ei tosin tuntunut järin aidolta ilmeestä puhumattakaan).

Hieman aamu kahden jälkeen viimeisetkin vieraat, minun ja Kiiwin Moanan ulkopuolisista ystävistä koostunut lössi, ahtautuivat tilaamaansa tilataksiin ja lähtivät jatkaan juhlintaa lähikaupungin baareihin. Lysähdin huokaisten sohvalle ja Kiiwi heittäytyi viereeni.
- Olipahan juhlat! Kiiwi mumisi haukotuksensa lomasta.
- Niinpä! Sun suoritus Elviksen kanssa oli kyllä ikimuistonen! Harmi, ettei saatu sitä videolle. Olis voitu laittaa se Elviksen orimainokseen! naureskelin ja sain siitä hyvästä murhaavan katseen sisareltani.
- Huomasitko muuten kuinka Miles flirttaili Edin kanssa? Ne lähti yhdessä Edin autolla vähä puolen yön jälkeen, Kiiwi vaihtoi aihetta.
- Samalla kyydillä? Vau! Mä tosin luulen, että se oli vaan käytännöllisyyttä. Nehän asuu samalla suunnalla, melkein naapureita suorastaan. Ja flirttailusta puheen ollen: mites sä ja se surffaripoju?
- Ai Gus? Me ollaan vaan kavereita, Kiiwi vastasi vältellen ja teeskenteli isoa haukotusta.
- Nii varmaan joo. Kavereita, pukkasin siskoani kylkeen leikkisästi.
Kiiwi vaihtoi aihetta alkamalla ruotia tarkemmin juhlia. Kuka oli tanssinut kenenkin kanssa, kuka oli vältellyt ketä, kellä oli ollut hauskaa, kuka oli juonut liikaa, kuka oli pysynyt vesilinjalla ja sitä rataa. Olen aina ollut luonteeltani innokas tarkkailija, joten antauduin täysin rinnoin tämän kaltaiseen ruotimiseen niin pahaa kuin se luonteestani kertookin. Väsymyksestämme huolimatta jaksoimme käydä yhdeksännet uuden vuoden juhlamme läpi melkein minuutti minuutilta. Vasta tunnin juteltuamme alkoi sänky vetää meitä vastustamattomasti puoleensa ja päätimme vastata sen kutsuun. Ensi vuonna taas!

kesäkuu CAS31, joulunaamiaiset Nuovan tallilla, by Nintsu 07.12.2013
Mistäköhän olin tällaisenkin idean saanut päähäni? Tässähän ei nyt taas ollut mitään järkeä. Siis siinä, että kuskaan ponin kesken rankkaa kisakautta Uudesta-Seelannista Suomeen ihan vain joulunaamiaisia varten. Siis _joulunaamiaisia_. Kuka edes pitää jouluna naamiaisia? No, minä en kuitenkaan ole koskaan ollut tunnettu fiksuista ideoistani, joten kai tämäkin oli vain jokin päähänpisto, joka oli pakko toteuttaa. Muuten olisin jäänyt vatvomaan asiaa koko ensi vuodeksi...

Matkustamiseen meni tietenkin ikuisuus. Ensin trailerilla Aucklandin satamaan, josta laivalla Australian puolelle ja sitten taas maanteitä pitkin hieman isommalle lentokentälle. Ensimmäinen lento vei meidät Singaporeen, jossa vaihdoimme konetta. Tämä olikin pitkä lento, sillä seuraavan kerran vaihdoimme konetta vasta Frankfurtissa. Sieltä olikin sitten suora lento Helsinkiin. Helsingin lentokentällä Lordi sitten pääsi vihdoin ja viimein pois "lentolaatikosta", jota tähän mennessä oli vain siirrelty koneesta toiseen. Ori liikkui jäykästi kuin rautakanki, mutta aikaa kovin pitkään kävelytuokioon ei ollut, sillä matka jatkui vuokraamallani hevosautolla. Siinä körötteltiin oripojan kanssa vielä useampi tunti Suomen lumisia, liukkaita teitä pitkin Rekolahteen. Kyllä vain meikäläinen huokaisi helpotuksesta, kun vihdoin ja viimein sain sammuttaa auton määränpäässämme!

Lordi kompuroi autosta ulos jäykästi, mutta rauhallisesti. Kisakonkarina oritta ei pitkäkään matka sen kummemmin hermostuttanut. Olimme saapuneet paikalle erittäin ajoissa (olin ajanut koko yön paikallisen ajan mukaan), joten minulla oli hyvin aikaa kävelytellä Lordi vetreäksi. Kauan siihen menikin, sillä käynnistä alkoi löytyä yliastuntaa vasta tunnin kävelytyksen jälkeen. Siinä kohtaa kello lähestyi aamukuutta ja Alison, tallinomistaja, saapui paikalle. Hän vei ystävällisesti heti pari hevosta tarhaan, jotta Lordi sai hetkeksi lainakarsinan ja minä pääsin ottamaan pienet tirsat autossa ennen esiintymisvuoroani.

Meinasin nukkua pommiin, mutta onneksi hevosauton viereen pysähtyneen trailerin matkustaja pisti mekkalan pystyyn heti trailerista ulos päästyään, että heräsin siihen. Nopeasti raahasin kaikki kamppeeni Lordin lainakarsinan eteen ja aloin varustaa oritta. Se oli ottanut omat nokosensa ja oli aivan purussa. Onneksi oriilla oli lyhyt ja sileä karva, joten harjaamiseen ei kulunut kovin kauaa. Monien letitettyjen hevosten tuomalla rutiinilla väsäsin oriille nopeasti sykeröt ja laitoin niihin jokaiseen punaisen silkkinauhan rusetiksi. Häntään letitin niin ikään punaisia silkkinauhoja. Jalkoihin punaiset pintelit, satulan alle punainen huopa valkoisille reunuksilla ja suitsien alle punainen korvahuppu. Korvahuppuun kiinnitin vielä tonttulakin ja niin ratsuni oli mitä tonttumaisin poni! Itselleni vetäisin päälle valkoiset ratsastushousut (truu-kouluratsastaja ei tavoistaan mihinkään pääse), villapaidan (olin nähnyt sen lentokentällä, se oli punainen ja siihen oli kudottu joulukuusi eteen ja taakse) ja tonttulakin. Vielä omat hiukset kahdelle letille punaisilla nauhoilla sidottuna, ja sitten ei muuta kuin poni ulos ja verryttelemään!

Verryttelyssä Lordi tuntui oikein hyvältä. Aluksi se oli toki hieman kankea, mutta reipas laukka sai lihakset nopeasti lämpenemään. Ori nautiskeli päästessään liikkumaan, ja kun katsojia alkoi valua kentän laidoille, alkoi ori myös tosissaan esiintyä. Vihdoin oli meidän vuoromme esittää oma ohjelmanumeromme. Olin suunnitellut vaativan tason kür-kouluohjelman. Ohjelmassa oli paljon laukanvaihtoja ja lisäyksiä, sillä ne olivat Lordin suosikkeja. Ohjelma sujui täydellisesti nappiin. Lordi oli hyvin avuillani ja nautti täysin siemauksin esiintymisestä. Ja niin teki ratsastajakin! Mikäs siinä on parastaan antaessa, kun poni on niin täysillä mukana. Lopputervehdykseen olimme opetelleet "alkeislevaden". Avut antaessani, Lordi siirsi painonsa takaosalleen ja nosti aivan aavistuksen molempia etujalkojaan ilmaan. Ei sitä oikeaksi levadeksi voinut kutsua, mutta ihan vähän sinne päin sentään! Yleisö tykkäsi kovasti loppuhuipennuksestamme ja Lordi oli polleaa poikaa astellessaan pitkin ohjin pois radalta taputusten saattelemana.

Jäin katsomaan vielä loput esitykset. Tunnelma oli aivan ihana ja lämminhenkinen. Kaikki olivat todella panostaneet esityksiinsä! Taputin käteni kipeiksi ja nauroin itselleni upean sikspäkin. Kun sitten illan hämärtyessä pakkasin Lordin takaisin hevosautoon ajaakseni Helsingin lentokentälle, oli minun itsekseni todettava, että kyllä vain olivat nämä joulunaamiaiset kaiken sen matkustamisen arvoiset. Itsekseni naureskellen tosin totesin mielessäni, että saattaisin olla eri mieltä, kun luottokorttilaskuni kaikista lento- ja matkustuslipuista tulisi postissa...
Hyvää joulunodotusta ja tietenkin itse joulua!

toukokuu CAS31, vierailu Cirion studissa, by Nintsu 28.11.2013
Olin jo pitkään suunnitellut vierailua Aucklandin lähellä sijaitsevaan, puoliverisiä kasvattavaan Cirion studiin. Olin ollut tallilla kilpailuissa monet kerran, mutta eihän kilpailuissa koskaan ehdi kunnolla tutustumaan itse talliin ja tiluksiin saatika sitten tallin hevosiin. Matkaa meiltä Moanasta Cirioniin ei ollut kuin parisataa kilometriä, siis parin tunnin ajomatka. Onnistuin ylipuhumaan Kiiwin mukaani (paras argumenttini oli uhkaus ostaa kymmenen isoa puoliveristä jos joutuisin lähtemään matkaan yksin) ja sitten vain soitto tallinomistajalle, että nyt täältä tullaan!

Nakitin Kiiwin kuskiksi ja itse viettelin koko ajomatkan netissä surffaillen Cirionin nettisivuilla. Cirion stud on iso, melkein sadan hevosen suursiittola. Kasvattirotuna on hannover, joita tallissa on niin este- kuin koulupainotteisinakin. Lisäksi trakehner-varsoja syntyy silloin tällöin. Maailmalla Cirion stud tunnetaan menestyvistä urheiluhevosistaan, mutta myös hieman erikoisesta tallipoppoostaan. Kerrankin eräissä koulukilpailuissa ratani meni aivan pieleen, kun tuomarin sihteerinä oli tallipoika (mies!), joka näytti siltä kuin olisi saapunut suoraan jonkin muotilehden kuvauksista. Minun oli todella (siis todella) vaikea keskittyä koulurataani sillä hetkellä! Varsinkin kun se jumalainen olento iski minulle silmää minun suorittaessa alkutervehdystä. Mutta siis takaisin asiaan eli Cirion studiin. Cirion studin omistajatarta Diamontea voi kauniisti sanottuna kutsua luonteikkaaksi. En tosin ole tavannut häntä kuin kerran tai kaksi kilpailuiden yhteydessä (kerran hän rähisi minulle vartin, koska Make retuutti minut kukkapenkkiin ja teki aika pahaa jälkeä siellä, joten ehkä huuto oli oikeutettu), mutta olen jutustellut useammankin hänen alaisensa kanssa (en tosin ole varma heidänkään mielenterveydestään). Vierailustamme tulisi taatusti unohtumaton! Toivotaan vain, ettei Diamonte muista kukkapuskaepisodia...

Kiiwi ei koskaan ollut käynyt Cirionissa, mutta minä muistin reitin hyvin, eikä meidän siten tarvinnut turvautua karttaan. Kun pääsimme upealle tallikujalle, kuulin Kiiwin henkäisevän ihastuksesta. Hän ryömitti autoa hitaasti pitkin kujaa ja hänen päänsä pyöri puolelta toiselle. Minä pidättelin nauruani sisareni reaktion johdosta, vaikka muistin kyllä hyvin, että Cirionin upea kartanorakennus ja henkeäsalpaavan kauniit tilukset olivat tehneet (ja tekivät aina vain uudelleen) minuunkin aikamoisen vaikutuksen nähdessäni ne ensikerran. Lopulta (kun ensin tulimme vanhoiksi ja harmaiksi) pääsimme tallipihaan ja Kiiwi parkkeerasi auton. Minä ponkaisin tikkana ulos autosta ja halusin heti singota neljään (tai viiteen, tai kuuteen, tai...) suuntaan yhtäaikaa. Niin paljon nähtävää! Lopulta päätimme Kiiwin kanssa suunnata ensiksi talleille ja katsoa jos saisimme jonkun niistä muotilehti-pojista opastamaan meitä. Voisin ottaa yhden niistä kotiinkin. Johan minulla oli tallit täynnä hevosia ja talo täynnä kaikkia muita nelijalkaisia, joten kyllä sinne yksi mieskin mahtuisi. Varsinkin, kun olin (taas) eronnut on-off-poikaystävästäni Ianista, joka oli lähtenyt (taas) merille kuin mikäkin merirosvo (oikeasti hän palvelee merivoimissa, mutta silti). Olin siis (taas) sinkku! Valitettavasti haaveeni upeasta mallipoikaystävästä kariutui, kun tapasimme itse Diamonten, joka lupautui mielihyvin opastamaan meitä. Hän tosin mulkoili minua siihen malliin, ettei hän selvästikään ollut unohtanut sitä tuhottua kukkapenkkiä. Yritin katseellani viestittää Kiiwille, että meidän pitäisi paeta nyt ja turvautua johonkin adonikseen, mutta valitettavasti minun ja sisareni välinen kommunikaatio ei oikein toiminut. Minun ei siis auttanut kuin seurata piikkikorkokengissä sipsuttavaa Diamontea. Ja minä kun olin kuvitellut pukeutuneeni asiallisesti ja tavallista hienommin, mutta Diamonten rinnalla tunsin silti itseni varpuseksi.

Diamonte aloitti esittelyt oritallista, josta olimme hänet löytäneet (tai hän meidät, olin ollut niin unelmissani, etten ollut varma). Karsinat olivat kertakaikkiaan upeita ja koko talli huokui luksusta. Päässäni alkoi viritä monia (noin miljoona pikaisen listauksen mukaan) ideoita kuinka saisimme tätä samaa luksusta kotitalliinkin. Meillä tosin on vain ulkokarsinat, mutta jos rakennettaisiin hienot seinät ympärille ja kullattaisiin kalterit ja upotettaisiin kulmiin timantteja ja... Palasin maanpinnalle, kun Diamonte ilmoitti meidän siirtyvän tammatalliin ja mainitsi, että "pari varsaa olis muuten myytävänä, taidan näyttää nekin teille tässä ohimennen". Olin heti skarppina (rrrrrrakastan hevosshoppailua!!). Nythän päästiin itse asiaan! Tammatalli oli aivan yhtä upea kuin oritallikin. Satulahuone sai minut suunnilleen kuolaamaan ja sain vain vaivoin pidettyä suupieleni suunnilleen kuivina. Pikainen vilkaisu satuloihin kertoi, että Cirionissa suosittiin vain ja ainoastaan parasta (eli kalleinta). Yhden Cirionin satulan hinnalla satuloitaisiin varmaankin kymmenen meidän poniamme. Minulla ja Kiiwillä oli selvästi parantamisen varaa rahan tuhl... siis sijoittamisessa huipputärkeisiin tavaroisiin (kuten kultakoristein somistettuihin satuloihin).

Kun tammatalli oli kuolattu läpi, johdatti Diamonte meidät erään laitumen luokse. Laitumien kohdalla sain sentään tuntea meidän tallimme olevan tasavertainen Cirionin kanssa. Oli meilläkin valkoisiksi maalatut aidat ja isot laitumet! Mutta Diamonte ei tuonut meitä ihailemaan laitumia vaan katsomaan laitumella olevia varsoja. Kiiwi otti minua vaivihkaa hihasta kiinni ja sanoi painokkaasti jotakin welsh part bredien kasvatuksesta ja siitä, että puoliveristä ei meidän talliin tulisi. Hymyilin hänelle kauniisti ja valmistauduin ostamaan ensimmäisen varsan, jonka Diamonte meille esittelisi. Hinnasta tai mistään muusta viis. Kunhan pääsisisin hevosostoksille (miten niin ostosaddikti?)! Ensimmäinen Diamonten esittelemä varsa oli valitettavasti jäämässä kotiin, joten en voinut ostaa sitä. Se oli kyllä hieno tamma, olisin aivan hyvin voinut ostaa sen. Jäin ihailemaan varsan rauhaisaa ruohon ömm... ahmimista, ja putosin taas keskustelun kärryiltä. Jokin aivosoluistani kuitenkin rekisteröi Diamonten vaihtaneen puheensa kotiinjäävästä varsasta seuraavaan kohteeseen, joten kiljaisin heti "mä ostan sen!". Kiiwi ja Diamonte kääntyivät katsomaan minua kuin järkensä menettänyttä. Jopa minulla välähti, ettei nyt oltu puhuttu myytävästä varsasta. Asia vahvistuikin pian, kun Kiiwi totesi, että puheenaiheena oli ollut hevosenlannan hävittäminen. Diamonte varmisti kuitenkin vielä, haluaisinko ostaa noin yhdeksänkymmenen hevosen jätökset. Saisin kuulemma halvalla. Kohteliaasti kieltäydyin tarjouksesta ja perustelin, että meillä kotona on kyllä "sitä ihtiään" ihan riittävästi, kiitos vain tarjouksesta. Puhe kääntyi takaisin myynnissä oleviin varsoihin ja Diamonte esittelikin vihdoinkin varsan, jonka voisin ostaa. Musta, melkein puolivuotias hannovertammavarsa Cirion Sybaris oli aivan selvästi minun hevoseni. Se suorastaan huusi päästäkseen minun omistukseeni! Kiiwi yritti hieman estellä, mutta ei hän kehdannut järjestää kohtausta vieraalla tallilla (kohtaus tulisi taatusti kotona). Niinpä löimme Diamonten kanssa kättäpäälle. Hän pisti varsalle aivan sikahinnan, mutta en viitsinyt lähteä tinkaamaan (juuri se varsahan oli pakko saada), joten maksoin pyydetyn hinnan hulluna hymyillen. Tai siis lupasin maksaa, eihän minulla nyt mitään rahaa mukana ollut (tarjosin kyllä käsirahaksi yhden dollarin kolikkoa, mutta sitä ei kuulemma tarvittu). Kun kaupat oli suullisesti sovittu, oli aika siirtää kierroksemme talleilta kartanoon.

Kartano näytti upealta ulkoa, mutta se oli vielä uskomattomampi sisältä. Huoneet oli kalustettu toinen toistaan ylellisemmillä ja kalliimmilla huonekaluilla. Diamonte näytti meille muutaman alemman kerroksen huoneita, mutta sitten hänen kantapäitään alkoi kuulemma pakottaa (ei ihmekään niissä kengissä), joten hän johdatti meidät toimistoonsa. Nopeasti hän vetäisi valmiin kauppakirjan esiin ja alkoi täyttää sitä. Jutustelimme samalla jotakin yleisluontoista smalltalkia tämän toukokuun säätilasta (tavanomaista lämpimämpi ja sateisempi) ja sen seurauksista (mutaa ja märkiä vaatteita). Sitten omistajatar sai kauppakirjan valmiiksi ja tyrkkäsi sen minulle allekirjoitettavaksi. Kiiwi siinä jotain mutisi, mulkoili ja nyki hihasta, mutta siskosta välittämättä sutaisin nimeni paperiin ja niin sitä vain taas ostettiin yksi hevonen talliin! Sovimme, että tammavarsa saisi olla Cirionissa vielä pari kuukautta ennen kuin se vieroitettaisiin. Vieroituksen jälkeen neiti sitten haettaisiin Moanaan. Kättelimme vielä kertaalleen Diamonten kanssa ja hänen hyvin tyytyväisestä ilmeestä päätellen olin saanut Maken tuhoaman kukkapenkin anteeksi (olipahan kallis kukkapenkki).

Vielä ennen kotia lähtemistä pysähdyimme hetkeksi kentän laidalle katselemaan siellä treenaavia ratsukoita. Meneillään oli estevalmennus ja ratsukot ylittivät valtavankokoisia esteitä. Hevosetkin olivat aika valtavia (minähän olen vain 158cm pituinen). Olisi se vain huikeaa hypätä 160 sentin esteitä. Itseään isompia! Radan kävely voisi tosin olla aika hermostuttavaa, kun puomit olisivat omaa päätä korkeammalla. Esteradan kävelystä mieleeni tuli, etten muistanut ollenkaan, oliko juuri ostamani varsa este- vai koulusukuinen. Tarkemmin ajateltuna en muistanut ollenkaan edes sitä miltä varsa näytti. Ajatus sai minut nauramaan hetken aikaa kippurassa (ja keräämään kaikkien kummeksuvat katseet), mutta sain lopulta kasattua itseni ja hymyilin aavistuksen verran mielenvikaisesti (se yritti esittää "antakaa anteeksi"-hymyä). Sitten olikin aika jättää hyvästit Cirionille ja palata kotiin niiden järkevien kokoisten elikoiden pariin. Parin kuukauden päästä saisin kokea yllätyksen, kun äsken ostamani varsa pitäisi hakea. Muistin nimittäin juuri ostamastani varsasta enää vain sen sukupuolen ja hinnan!

elokuu CAS29, ratsuttajan ensimmäinen päivä, by Amenia 01.07.2013
Vatsani oli täynnä perhosia, kun nousin autostani Moana part bredsin pihassa. Kaksi ratsukkoa ravaili kentällä ja arvelin toisen ratsastajista olevan Nintsu, rakas vanha ystäväni. Siispä menin kentän laidalle ja katselin kuinka ratsukot treenasivat itsekseen kouluratsastusta. Molemmat ratsastajat ratsastivat ratsujaan keskittyneesti enkä viitsinyt häiritä heitä. Olin tosin lomaillut kuukauden erottuani edellisestä työstäni ratsuttajana ja nyt minulla poltteli jo päästä hevosen selkään. Yritin rauhoittaa mieltäni. tänään oli nimittäin ensimmäinen työpäiväni Nintsun ja Kiiwin tallilla ja koska nimikkeeni oli ratsuttaja, pääsisin takuulla vielä ratsastamaan tämän päivän aikana.

"Amenia! Tulithan sää! mä olin jo varma, että sä oot päättäny jatkaa lomailuas" Nintsu oli pysäyttäny ratsunsa eteeni ja virnisteli huvittuneesti. Hän tiesi hyvin, etten ollut aamuvirkku, en tippaakaan.
"Juu, yritin paeta maasta, mutta eivät päästäneet kun ei ollu viisumia Yhdysvaltoihin" heitin ja virnistin takaisin.
"Hyvä etteivät päästäneet! Me hukutaan näihin ratsastettaviin. Saatkin ryhtyä heti töihin. Odotapas hetki!" Nintsu heilautti itsensä alas ponin selästä ja antoi ohjat tummaihoiselle nuorelle tytölle ohjeistaen tyttöä kävelyttämään ponin pois ja laittamaan sitten Elviksen valmiiksi.

Nintsu oli jo viime käynnilläni esitellyt paikat. Nyt hän näytti minulle oman kaapin toimiston pukuhuoneesta ja odotettuaan, että vaihdoin vaatteet, palasimme takaisin talleille. Hän näytti minulle ensin sen päivän ratsastettavieni listan. Minun pitäisi ratsastaa sinä päivänä vain viisi ponia, järjestyksen saisin valita itse. Päätin aloittaa Vaavista, koska se kuulosti varsin helpolta ratsastettavalta. Sanoin sen Nintsulle ja Nintsu oli kanssani samaa mieltä, Vaavista oli hyvä aloittaa. Tänään minun pitäisi laittaa itse ratsuni valmiiksi, jotta saisin tuntumaa poneihin. Varmaankin viikon tai kahden päästä ratsastettavieni määrää voitaisiin ehkä lisätä ja hoitajat alkaisivat laittaa ponit minulle valmiiksi. Nyt Nintsu vain näytti minulle missä minkäkin ponin varusteet ja karsinat olivat ja osoitteli ponitkin minulle valmiiksi. Sehän puuttuisi, että ottaisin ratsastettavaksi väärän ponin!

Aloitin siis Vaavista. Ruunikko tamma osoittautui erittäin kultaiseksi hoidettavaksi ja sain sen varustettua nopeasti ja ongelmitta. Talutin tamman kentälle ja nousin sen selkään. Vaavi seisoi kiltisti paikoillaan, kun kiristin vyön ja säädin jalustimet sopiviksi. Kun olin valmis, ohjasin tamman kentälle. Aluksi kävelimme pitkin ohjin ja sitten keräsin ohjat ja aloin tehdä käynnissä ympyröitä ja voltteja. Vaavi kulki rennosti ja minua kuunnellen, joten pian siirryin raviin ja keventelin ympyröitä ja kaaria. Halusin tamman vastaavan hieman nopeammin pohjeapuuni, joten kun olin laukannut muutaman ympyrän molempiin suuntiin, aloin tehdä siirtymisiä. Kiinnitin erityisesti huomiota siihen, että Vaavi reagoi pohkeeseeni nopeasti ja tarmokkaasti pysyen kuitenkin peräänannossa. Poni paranikin kovasti ratsastuksen aikana ja varsinkin laukannostoissa sain kehua sitä. Se otti hyvin takajalat alleen ja nosti laukan pienestä pohjeavusta kauniin sulavasti. Saatuani vielä muutaman hyvän laukannoston suoraan käynnistä, päätin kevennellä ja kävellä Vaavin pois ja hakea seuraavan ponin tilalle.

Seuraavaksi oli vuorossa suloiseksi tapaukseksi paljastunut Ninni-poni. Aloitin Ninninkin kanssa ensiksi käynnissä pitkin ohjin, sitten hieman käynnissä taivuttelua ja sitten keventelyä ravissa. Ninni oli aika energienn ja sainkin aluksi pidättää sitä aika paljon ennen kuin tamma asettui rauhassa alleni ravaamaan. Ninni osoittautui todella innokkaaksi. Ehkä jopa liikaakin sillä tuntui ettei se malttanut tehdä antamiania tehtäviä loppuun asti, vaan odotti niin innoissaan seuraavaa tehtävää, että jätti edellisen puolitiehen. Keskityinkin tamman kanssa siihen, että se teki kaiken huolellisesti loppuun asti mitä sille annoin tehtäväksi. Ninni sai nopeasti juonesta kiinni ja aika hurahti kuin siivillä tämä erittäin suloinen tammaneidin kanssa! En olisi malttanut millään lopettaa ja melkeinpä pitkin hampain vein Ninnin takaisin karsinaansa ja lähdin laittamaan päivän kolmatta ratsastettavaa kuntoon.

Kolmannen ratsastukseni kohde oli tänään oli päivän ensimmäinen ori. Ruunivoikko Keijo oli haettu valmiiksi karsinaan tallityttöjen toimesta ja varusteetkin olivat karsinan edessä valmiina. Varovaisesti livahdin karsinaan ja kuulostelin millainen ori tämä oikein oli. Edellisessä työpaikassani olivat ne muutamat harvat siellä olleet oriit olleet aika viriilejä tapauksia, joten olin tuntosarvet hörössä Keijon varalta. Poni osoittautui kuitenkin todella lupsakaksi tapaukseksi ja minulla oli mukavaa sen kanssa. Varustettuani oriin talutin sen kentälle ja kapusin kyytiin. Ensiksi muutama kierros käyntiä pitkin ohjin, sitten ohjat käteen ja hieman käyntityöskentelyä. Keijo oli todella yhteistyöhaluinen mutta jotenkin hieman innoton. Ravissa sain hieman pyytää oritta liikkumaan reippaammin mutta laukassa se liikkui mukavassa tahdissa ihan omin avuin. Keijon kanssa päätin keskittyä hyvään ja aktiiviseen liikkumiseen ja jättää temput tältä päivältä tekemättä. Siispä ratsastin lähinnä suoraa uraa ja isoja ympyröitä ja houkuttelin oriin liikkumaan isoilla ja aktiivisilla askelilla eteenpäin. Sainkin jossain vaiheessa Keijon innostumaan kouluratsastuksestakin ja vaikkei oriilla mitkään megaliikkeet ollutkaan niin sain sen liikkumaan koko kapasiteetillaan. Olipas kiva ori! oli ajatukseni kun loppukäyntien jälkeen palautin Keijon takaisin karsinaansa ja lähdin etsimään päiväni neljättä ratsastettavaa.

Pidin pienen ruokailutauon ennen päivän toiseksi viimeistä ratsastettavaani. Olin toivonut Nintsulta pääseväni kokeilemaan pitkästä aikaa temppuja eli vaativaa kouluratsastusta. Olin nimittäin ollut estetallilla töissä ja harvat niistä hevosista osasivat vaativaa koulua. No, tämän oriin, Iken nimeltään, pitäisi osata koulua vaikka kuinka, olihan sillä sijoituksiakin useita kymmeniä! Ike oli tarhassa mutta olin nähnyt siitä kuvia ja löysinkin oriin nopeasti. Se mulkoili minua hieman ottaessani sen kiinni. Karsinassa hoitotoimenpiteet sujuivat kuitenkin ongelmitta ja pääsimmekin pian kentälle alkukäynneille. Alkuverryttelyissä sain jo todeta, että nyt olin oikeasti osaavan ponin kyydissä. Ori tuntui hieman epäilevän kykyjäni ja aivan kuin se olisi pohtinut mikä minä oikein olen naisiani. Ilmeisesti läpäisin oriin ratsastajavaatimukset, sillä ori teki mitä pyysin. Välillä meille tosin tuli pieniä kommunikaatiokatkoja eikä kumpikaan oikein tiennyt mitä olin pyytänyt! Sen siitä saa kun ei pitkään aikaan pääse pitkälle koulutetun kouluratsun selkään. Ongelmista kuitenkin selvittiin ja pääsin tekemään haluamiani temppuja ja ponillakin tuntui olevan hauskaa. Muutaman onnistuneen sarjalaukanvaihdon jälkeen aloin jäähdytellä Ikeä, sillä vielä päivän viimeinen poni odotti ratsastajaansa!

Päivän viimeinen ratsastettava oli oma vanha ponini Fanta. Olin myynyt Fantan Nintsulle, koska minulla ei ollut ollut aikaa sen ratsastamiseen entisessä työpaikassani mutta pidin tammasta vieläkin ihan hirveästi! Vietinkin pitkän tovin tammaa harjaillen ja paijaillen. On se vain ihana poni! Lopulta sain varusteetkin ponille päälle ja talutin sen pihalle missä Nintsu jo odotti rautiaan ponioriin kanssa. Hän oli lupautunut näyttämään minulle hieman maastoja. Halusin oppia tuntemaan niitä edes sen verran, että voisin viedä hevosia alku- tai loppukäynneille maastoon, ehkä jopa käydä pidemmilläkin lenkeillä. Kovaan ääneen juoruillen me kaksi vanhaa ystävystä sitten lähdimme tallipihasta hiekkarannalle. Ponit tarpoivat pehmeässä hiekassa pitkin ohjin. Viitisen minuuttia hiekassa tarvottuamme Nintsu ohjasi oriinsa (jonka nimi muuten oli Make, se tuli keskustelussa ilmi) hiekkatielle. Kävelimme sitä vähän matkaa ja sitten siirryimme raviin. Ravasimme kevyttä ravia aika pitkän pätkän mutta tien alettua viettää alaspäin siirryimme taas käyntiin ja annoimme ponien hengähtää ja me jatkoimme juoruiluamme. Tie kaarsi oikealle ja eteemme tuli taas ylämäkeä, jonka laukkasimme. Ponit ottivat vähän kisaa toisistaan ja annoimmekin niiden laukata reippaasti (Nintsu ja Make voittivat). Sitten taas kävelimme ja juttelimme. Tie kääntyi taas tiukasti oikealle minkä jälkeen siirryimme raviin. Emme ravanneet kauhean pitkään, koska tie muuttui alamäeksi. Alamäki päättyi taas hiekkarantaan, jota Nintsu lähti seuraamaan oikealle. Yhtäkkiä olimmekin jo tallilla. Nintsu selitti tien olevan Moanan tilukset kiertävä hiekkatie ja kaikki polut jotka lähtivät tieltä oikealle veisivät takaisin tallille. Hoidin Fantan hyvin ja hellittelin sitä. Sitten lähdin kotiin palatakseni huomenna virkistäytyneenä takaisin töihin!

lokakuu CAS28, parisuhdeongelmia ja sisarusrakkautta, by Nintsu 28.04.2013
"Sä oot kestäny sitä tyyppiä jo ihan h*lvetin kauan! Nintsu ihan oikeesti, miten sä jaksat sen komentelua ja pätemistä? Joo, kyllä se on taitava ja karsinat siivoo hyvin ja hommansa tekee ihan palkkansa verosesti, mutta ei sun siltikään tarvii olla sille niin mielinkielin!" Kiiwi pauhasi kiukkuisena. Olin taas heikkona hetkenäni kahden jäätyämme vuodattanut sydäntäni sisarelleni. Viime kuukausina aihe oli aina ollut sama: upea, jumalainen Tommy, jota tammikuusta alkaen olin voinut kutsua poikaystäväkseni. Ongelmana oli aina poikaystäväni taipumus komennella ja neuvoa. Hän tunki ohjeineen ja mielipiteineen aivan kaikkeen. Tommy oli jopa käynyt ohjeistamassa tallimestariamme Wilsonia (äkäistä, hapanta vanhaa miestä) mönkijällä ajamisessa. Hei haloo, mies on ajanut mönkijää jo ennen kuin Tommy on syntynytkään!
"Sun pitäis oikeesti puhuu sille vakavasti. Sillä jätkällä on noussu tallinomistajattaren kanssa seurustelu päähän" Kiiwi jatkoi saarnaansa.
"Oon mä sen kanssa asiasta monta kertaa jutellu. Aina se sanoo, että parantaa tapansa ja on pahoillaan. Tai no, on se pari kertaa sanonu, että kyllä se tietää millon joku tarvii sen apua ja neuvoja, mutta siis..." sisareni keskeytti lauseeni toteamalla, että nyt laukataan, koska hän ei enää jaksa kuunnella kuinka puolustelen kettumaista heilaani. Laukkasimme mäen laelle. Annoin Kiiwin olla Jammyn kanssa edellä ja tulin itse Jimmyllä perässä. Jimmy ei asetelmastamme pitänyt, se olisi halunnut ottaa ystävästään mittää. Minä sen sijaan en tahtonut nähdä sisareni kasvoilta kuvastuvaa ärtymystä. Sama keskustelu oli käyty jo hieman liian monta kertaa läpi. Tiesin myös miten juttutuokiomme yleensä päättyi. Aina kun keskustelimme aiheesta "Nintsu ja Tommy", erosimme sisareni kanssa rähisten toisillemme, minä tietenkin poikaystäväni puolella ja sisareni taas omalla (tai siis omasta mielestään minun) puolellaan.

Olimme ohjanneet ponimme pienelle polulle, jonka tiesin vievän läheisen kukkulan laelle. Tai oikeastaan Kiiwi oli ohjannut ratsunsa kyseiselle polulle ja minä vain olin seurannut Jimmyn kanssa vastustelematta perässä. Kävely kapeaa, mutkittelevaa ja kivistä polkua pitkin kestäisi parikymmentä minuuttia eikä sinä aikana keskustelu edessä olevan ratsukon kanssa onnistuisi käytännössä kovinkaan ongelmattomasti. Sainkin siis hyvän syyn vaipua ajatuksiini. Ketään ei varmaan yllätä, kun sanon, että ajatukseni kieppuivat poikaystävässäni? Hänen vaaleanruskeissa silmissään, haastavasti virnistävässä suussaan, lihaksikkaassa vartalossaan... Ravistin napakasti päätäni ja siirryin ajattelemaan miehen ulkoisen olemuksen sijaan hänen sisintään. Huokaisin syvään. Moni kakku päältä kaunis...

Katselimme vieretysten kukkulan laelta avautuvaa maisemaa. Ponit nyhtivät tyytyväisenä tuulen pieksemää ruohoa välittämättä ratsastajista selässään. Emme olleet Kiiwin kanssa puoleen tuntiin vaihtaneet ainuttakaan sanaa. Kukkulalta näki merelle. Taivaanrannassa näkyi lipuvan iso laiva, mutta muuten aava, vaahtopäinen meri oli tyhjä. Hengitin syvään tuulen tuomaa meri-ilmaa ja aioin juuri avata suuni pukeakseni mietteitäni sanoiksi, kun Kiiwi ehti edelleni.
"Mä tiedän Nintsu, että sä tykkään Tommysta. Mutta mä en vaan jaksa enää kauaa kattella, kun mun siskoa pompottaa joku luuseri. Sä oot niin hulluna siihen, ettet ees varmaan tajua miten se yrittää muuttaa sua koko ajan enemmän omien toiveittensa mukaseks! Eikä se jätä muutostöitä vaan suhun. Ei, vaan se haluaa, että koko talli tanssii sen pillin mukaan. Tommyn mielestä kukaan muu ei voi tehdä mitään oikein. Sä oot yrittäny puhua sille ja mä kuulin Naomilta, että sä olit sanonu Tommylle jonkun riidan aikana, että sä eroat siitä jos se ei lopeta muiden komentelua ja puuttumista tallin asioihin. Mun mielestä sun pitäs Nintsu ihan oikeesti harkita sitä vaihtoehtoo nyt. Mä oon vaan niin huolissani susta ja sä kun oot niin hulluna siihen niin mä vähä pelkään miten sä selviit jos teillä menee poikki, mutta..." keskeytin Kiiwin huolestuneet puhetulvan.
"Voit säästää perustelus ja muut. Mä päätin jo tossa matkalla tänne, että mun taitaa olla aika käydä Tommyn kanssa se viimenen keskustelu. Kyllä mä oon sen huomannu, että se haluais mun olevan erilainen. Että mä pukeutuisin paremmin ja olisin kaksneljäseittemän sen käytettävissä jos herra vaikka haluis lasin vettä karsinan siivouksen yhteydessä tai jotain. Mä vaan..." takeltelin enkä enää oikein tiennyt mitä sanoa. Sanoja ei onneksi tarvittu. Kiiwi ohjasi Jammyn oman ratsuni viereen ja otti minua kädestä. Sisaren käsi omassa kädessäni tuntui lohduttavalta ja niiskautin kerran. Minähän en itkisi! Ainakaan vielä, lisäsin mielessäni. Todennäköisesti itkisin kuin vesiputous sitten kun keskustelu Tommyn kanssa olisi käyty. Odotin sitä kauhulla. Jos kuitenkin antaisin miehelle vielä yhden mahdollisuuden? Ei! Mies oli saanut jo ainakin kymmenen mahdollisuutta, mutta hän ei ollut käyttänyt niistä yhtäkään. Kyllä se nyt vain näytti olevan ohi.

Saavuimme polulta takaisin hiekkatielle. Olimme ratsastaneet koko polun taas hiljaisuuden vallassa, mutta nyt tunnelma oli ollut rento ja toverillinen, toisin kuin menomatkalla. Kiiwi pysäytti Jammyn ja kääntyi satulassa minua kohti.
"Juttelin muuten Maysonin Sandran kanssa tossa yks päivä. Jerryn serkku Ian on tulossa kahden kuukauden lomalle merivoimista tossa vuoden vaihteen jälkeen. Kai sä Ianin muistat?" Kiiwi kysyi varovaisesti pohtien millä mielellä nyt olin.
"Tokihan mä Ianin muistan" puristin huuliltani rauhoittavan hymyn sisarelleni, joka vastasi hymyyni leveällä virnistyksellä ja siirsi Jammyn takaisin käyntiin.

Ian! Ei puhettakaan, että olisin unohtanut Ianin! Kun Ian oli vuosi sitten käynyt edellisellä lomallaan sukulaistensa luona, olin ollut varsin ihastunut tuohon ystävälliseen, hieman ujoon sinisilmäiseen jättiin. Olimme toki tavanneet aikaisemminkin, ensimmäisen kerran kolme vuotta sitten grillijuhlissa, mutta vasta vuosi sitten olimme kunnolla tutustuneet. Ianin loma oli kuitenkin päättynyt ennen kuin olimme edenneet tunnusteluissamme ystävyysastetta pidemmälle. Ian kun ei ollut samanlainen suoran toiminnan mies kuin Tommy. Ianin oli pitänyt tulla viime kesänä Maysonien luo kesälomaansa viettämään, mutta hän oli viime hetkellä päättänytkin lähteä Irlantiin kaukaisempaa sukuaan tapaamaan. Kiiwi väitti Ianin lomasuunnitelmien muutoksen johtuneen siitä, että minä olin alkanut seurustella Tommyn kanssa, mutta minä epäilin, että sisareni yliarvioi Ianin tunteet minua kohtaan. Mutta nyt tieto Ianin tulosta Mayson'siin sai mieleni piristymään ja sydämeni kiihtymään. Minulla olisi kaksi kuukautta aikaa kitkeä Tommy mielestäni ja sitten kaksi kuukautta aikaa kokeilla olisiko minusta ja Ianista mahdollista tulla jotain. Kyllä minä selviäisin hullaantumisestani narsistiin. Aivan varmasti selviäisin. Olihan minulla jotakin mitä odottaa!

"Laukataanko" Kiiwi kysyi ja keräsi ohjia lyhyemmäksi.
"Laukataan" hymyilin vastaukseksi ja ajoin innokkaan ponini laukkaan.
Niin kyllä minä yhdestä erosta selviytyisin. Olihan minulla sisareni!

toukokuu CAS28, ponitunti naapurin lapsille, by Nintsu 20.03.2013
Sandra Mayson, naapurimme kolmen kilometrin päästä Mayson'sista, oli jo pidempään pyydellyt neljälle vanhimmalle lapselleen "oikein kunnon koulutreeniä hyvillä poneilla". Maysoneiden oma lastenponi Jelppu kun alkoi jo olla aika vanha eikä se muutenkaan ollut kovin kummoisesti koulutettu. Siispä Moanan pikkuponit saivat siirtyä yhdeksi päiväksi tuntiponien hommiin! Lapsista kokenein Sally sai ratsukseen nuoren Breen, rauhallisista poneista pitävä Tommy Chenin, huolellinen Mandy Bonnien ja vauhtia rakastava Jason laukkaponitaustaisen Puppen. Onneksi minun ei yksin tarvinnut vahtia ponien varustamista, vaan tallityttö Naomi ja ratsuttaja Amenia ehtivät olla apunani! Mutta kun lapsukaiset saatiin kukin ponin kyytiin ja kentälle, olin aivan yksin.

Lapset kävelivät aluksi kiltisti poniensa kanssa kenttää ympäri pitkin ohjin. Jason vinkui lupaa saada alkaa ravata ja Puppe oli kuskinsa kanssa samaa mieltä. Napakasti kuitenkin käskin lapsia pysymään käynnissä, joskin annoin pian luvan ottaa ohjat tuntumalle. Korjailin hieman ratsastajien asentoa ja istuntaa. Mandy istui joukosta selvästi parhaiten, Sally taas mukautui Breen liikkeisiin oikein hyvin. Tommy muistutti lähinnä perunasäkkiä huonon ryhtinsä takia minkä lisäksi hänen kantapäänsä tuppasivat nousemaan. Jasonin istunta oli varsin hyvä silloin kun hän vain malttoi keskittyä siihen. Kun olin käynyt kaikkien istunnan läpi käynnissä, komensin ratsukot isolle pääty-ympyrälle pysyen edelleen käynnissä. Kävimme läpi asettamista ja katsoin, että jokainen sai poninsa asettumaan rehellisesti sisään. Ei siis pelkkää ohjista vetämistä, vaan yhteistyötä pohkeen, istunnan ja ohjan välillä.

Kovin syvälle asetuksen hienoon maailmaan en kuitenkaan näin nuorten ratsastajien kanssa voinut mennä, joten pyysin ratsukoita jatkamaan kokouraa ja siirtymään kevyeeseen raviin. Tarvittaessa pitäisi tehdä voltit sopivien välimatkojen löytämiseksi ja päätyihin aina ympyrät. Sain korjailla melkein jokaiselta kevennyksen oikeaksi, mutta muuten ratsukoiden ravityöskentely oli ihan mukiinmenevää. Bonnie koetti hieman oikoa, mutta kehoitettuani Mandya kerran käyttämään rohkeasti sisäpohjetta, muisti tyttö ohjeeni myöhemminkin ja teki korjauksia tarvittaessa omatoimisesti. Oikein hyvä! Chen laiskotteli Tommyn kanssa ja poikaparka saikin komentaa ponia välillä oikein kunnon pohkeenpotkaisulla eteenpäin. Jasonilla oli taas täysin päinvastainen ongemlma (joka ei pojan itsensä mielestä ollut ongelma), sillä Puppe oli huomannut ratsastajansa osaamattomuuden ja teki kuten tykkäsi, eli jolkotti reipasta ravia. Ohjeistin Jasonia tekemään paljon voltteja ja olemaan jäämättä vetämään ohjista. Sally pärjäsi Breen kanssa oikein hyvin. Nuori tamma totteli kuuliaisesti Sallyn pidätteitä, joita tyttö muisti viljellä usein ja paljon. Vaihdatin pian ratsukoilla suuntaa lävistäjällä sallyn ja Breen johtaessa suunnanvaihdosta.

Kun kevyttä ravia oli menty jonkin aikaa toiseenkin suuntaan, annoin ratsukoiden hetken vetää henkeä pitkin ohjin kävellen. Tommy oli saanut Chenin hyvin liikkeelle toiseen suuntaan ravattaessa, mutta Jason oli antanut Puppen juosta edelleen kuin monte-lähdössä. Pojalla ei tainnut olla edes halua hidastaa poniaan. Ensi tunnille pitääkin antaa Jasonille hieman rauhallisempi ratsu. Seuraavaksi oli vuorossa laukannostot. Ohjasin ratsukot pääty-ympyrälle käynnissä. Yksi kerrallaan ratsukot irtaantuivat ympyrältä, siirtyivät päädyssä raviin, nostivat laukan kulmasta ja laukkasivat toiseen päätyyn, jossa piti tehdä laukkaympyrä ja sitten ravata takaisin käyntiympyrälle odottamaan omaa vuoroaan.

Sally ja Bree aloittivat. Bree nosti laukan vauhdikkaasti ja pukitti, mutta Sally ratsasti tamman kunnialla päätyyn ympyrälle, sai tehtyä muutaman isomman pidätteen avulla siirtymisen raviin ja ravasi sitten hallitusti takaisin. seuraavaksi olivat Jason ja Puppe. Jason ei ensin saanut Puppen laukkaa nousemaan, sillä tamma vain lähti kovempaan raviin. Ohjeistin Jasonia ottamaan hieman rauhallisemman ravin ja tekemään selkeämmän puolipidätteen ennen nostoa. Jason kuunteli ja toteutti ohjeeni hyvin, laukka nousi ja vaikka laukan tahti olikin aika reipas, selvisi ratsukko tehtävästä ja ravasi takaisin. Tommyn ja Chenin ensimmäinen nosto oli hieman tahmea, mutta laukka nousi siellä missä pitikin ja pysyi yllä siihen saakka kunnes Tommy teki siirtymisen raviin. Mandyn ja Bonnien laukannosto oli täsmällinen, mutta tamma oikaisi kulmassa ennen kääntymistä ympyrälle ja muutenkin tien ratsastus oli hieman huolimatonta. Käskin Mandya olemaan tarkempi sisäpohkeiden kanssa, varsinkin juuri laukatun pitkänsivun jälkeen, jolloin laukka on usein hieman reippaampaa ja oikominen tapahtuu siksi helpommin.

Laukkatehtävää toistin muutaman kerran molempiin suuntiin. Lapset paransivat kaikki suorituksiaan ja varsinkin Mandy korjasi virheensä heti pienestä vihjaisusta! Esimerkiksi oikeiden teiden seuraamisesta ei tarvinnut sanoa enää uudelleen. Jason taas ei millään halunnut ymmärtää sanojani "hitaampi tempo" tai "tee pidätteitä", mutta onneksi poika sentään sen verran tajusi, ettei laukannostoon voi juosta ja että puolipidätteen on oltava riittävän selkeä. Laukkojen jälkeen komensin ratsukot kevyeeseen raviin. Heidän piti tulla yksi kerrallaan lävistäjää ja hieman pidentää askelta kevyessä ravissa. Lapset käsittivät tehtävän ensin väärin "hanat auki"-tyylisesti, mutta pienen lisäohjeistuksen jälkeen kaikki saivat askeleenpidennyksen ravissa tehtyä. Jopa Tommy sai Cheniin hieman energiaa.

Kaiken kaikkiaan tunti meni oikein leppoisasti. Kukaan ei pudonnut ja ahaa-elämyksiäkin taidettiin kokea. Mandy preppasi oikein kunnolla ja ratsasti Bonnien kanssa lopussa niin huolellisesti, että ratsukkohan olisi valmis vaikka helppo C -koululuokkaan! Sally pärjäsi nuoren ja kokemattoman Breen kanssa oikein kivasti vaikka tamma välillä tarjosikin laukannostoissa pukkia ja vauhdikkaita lähtöjä. Tommya jouduin useaan kertaan käskemään olemaan napakampi Chenille, vanha ja viisas tamma kyllä keksi keinot lintsata ja laiskotella jos sitä ei laittanut ojennukseen. Poika kuitenkin yritti ja pätkittäin Chenkin työskenteli ihan kohtalaisella temmolla. Tunnin vauhdikkaimmat pätkät tarjosi Jason Puppen kanssa. Ratsukko oli hyvin vauhdikas ja Puppe oli selvästi riemuissaan, kun ratsastaja ei käskenytkään mennä hitaasti ja rauhallisesti kuten yleensä! Jasonkin rakastui Puppeen ja sanoi tunnin jälkeen äidilleen, että hänen olisi tehtävä ostotarjous Pupesta. Kiva tietää, että ponille on jo koti tiedossa jos vaikka joskus joudumme siitä luopumaan!

tammikuu CAS28, uusi palkollinen, by Nintsu 19.02.2013
"Nii mikä sen tyypin nimi olikaan, joka nyt on tulossa haastateltavaks? Joku Wiener?" Kiiwi kysyi samalla kun kiskoi ratsastushousuja pois jalastaan.
"Thomas Wieser. Aika saksalaiselta kuulostava nimi. Onkohan se Saksasta? Hakemus on kyllä kirjotettu hyvällä englannilla" selailin miehen lähettämiä hakemusta, suosituskirjeitä ja ansioluetteloa. Tyyppi olisi auttamatta liian pitkä meidän poniemme ratsastajaksi, mutta toisaalta kaipasimmekin tällä hetkellä enemmän apua tallin siivouksessa ja ponien hoidossa, emme niinkään ponien ratsastuksessa. Ja ainahan miehen voisi laittaa ajo- tai juoksutuspuuhiin jos liikutusapua yhtäkkiä tarvittaisiin. Toimiston ovelta kuulunut koputus havahdutti minut mietteistäni. Kiiwi kirosi hiljaa, sulki kiireesti farkkujensa vetoketjun ja potki tallivaatteensa epämääräisessä mytyssä sohvan taakse. Minä olin sillä välin noussut työpöydän takaa, astellut ovelle ja kun vilkaisu sisareeni kertoi hänen olevan säädyllisesti pukeutunut, avasin oven.

Minun oli pakko henkäistä ihastuksesta. Mies oli varsin pitkä ja lihaksikas ja hänestä huokui karismaa ja itsevarmuutta. Hänellä oli erikoiset vaalean ruskeat silmät ja lyhyt, ruskea tukka. Havahduin tuijotuksestani vasta, kun Kiiwi tuli viereeni ja henkäisi hämmästyneenä.
"Herra Wieser, oletan? Tervetuloa Moanaan ja tule vain peremmälle" väistin ovelta (ja tyrkkäsin huomaamattomasti sisartani kyynärpäälläni) ja ohjasin haastateltavan sisään. Mies kiitti kohteliaasti, tarjosi kättään ja me kättelimme. Kätellessään hän koukisti hieman kättään niin että hauis pullistui. Vai niin, oikea macho-mies näemmä. Närkästynyt ajatukseni katosi heti kun katsoin taas miestä silmiin. Hänen silmänsä olivat niiiiiiin ihanat... Minulla oli aihetta pelätä, että herra Wieser veisi tätä haastattelua kuin pässiä narussa!

En selvästi ollut ainoa, joka ihastui Tommyn (kuten hän pyysi meitä häntä kutsuvan) ulkomuotoon ja olemukseen. Yhtäkkiä tuntui, että Tommy olikin haastattelija ja me haastateltavia. Mies kyseli ummet ja lammet tallista ja poneistamme ja taisipa joukossa olla muutama hieman henkilökohtaisempikin kysymys. Minä ja Kiiwi vastailimme duettona miehen kysymyksiin ja unohdimme tykkänään kysyä valmiiksi valmisteltuja kysymyksiämme Tommylta. Tai kysyin minä yhden, "miksi tahdot meille töihin?", mihin mies vastasi kuulleensa omistajattarien olevan Whangarein kauneimmat sisarukset, joten hänen oli itse tultava toteamaan asia. Tommyn vastaus sai meissä aikaan typerän kikatuskohtauksen (mikä varmaan oli tarkoituskin) ja meni hetki ennen kuin saimme kasattua itsemme. Minun oli tietenkin kysyttävä jatkokysymyksenä, että mitä mieltä hän oli, pitikö väite paikkansa ja herrasmiehenä Tommy tietenkin vannoi, että olimme kaksi kauneinta naista mitkä hän oli koskaan tavannut (lisää kikatusta ja punaisia poskia).

Lopulta haastattelu voitiin katsoa päättyneeksi. Sovimme siltä seisomalta, että Tommy aloittaisi koeaikansa seuraavan viikon maanantaina ja mikäli toteaisimme hänet sopivaksi hommaan, hänen paikkansa vakinaistettaisiin kolmen kuukauden koeajan jälkeen. Mies vaikutti oikein tyytyväiseltä ja kätteli meitä molempia oikein lämpimästi. Minä lähdin saattamaan Tommya autolleen ja kävimme siinä kävellessä läpi koeaikaan liittyviä käytännönasioita ja tallintapoja. Saavuimme pian Tommyn avolavapakulle ja valmistauduin hyvästelemään miehen. Olin jo avaamaisillani suuni sanoakseni heipat, mutta Tommy ehti ensin.
"En malttais odottaa meidän tapaamista maanantaihin asti. Lähtisitkö lauantaina vaikka leffaan illalla? Voitais käydä ensin syömässä jossain, tiedän pari tosi hyvää paikkaa Whangeista läheltä elokuvateatteria" Tommy katseli minuun hätkähdyttävillä silmillään ja hymyili kertakaikkisen vastustamattomasti. Hetken olin aivan sanaton.
"Siis mä ja Kiiwi?" aivoni tuntuivat olevan kuin pumpulissa.
"Hölmö! Ei ketään Kiiwiä, vaan minä ja sinä" Tommy naurahti ja hänen äänensä oli kuin hienointa hunajaa. Hän otti käteni käteensä ja hieroi kättäni kevyesti. Minun oli vaikea saada ajatuksiani kasaan.
"Juu, kyllä mä lähden!" sain lopulta änkytettyä. Tommy virnisti jotenkin veitikkamaisesti, sanoi hakevansa minut lauantaina kuudelta, nousi autoonsa ja ajoi muittamutkitta pois. Jäin tuijottamaan suu auki miehen perään. Sitten totuus iski tajuntaani. Minulla olisi lauantaina treffit uuden alaiseni kanssa!

lokakuu CAS26, tavallinen työpäivä, by Naomi Mayson 06.11.2012
Moi, oon Naomi ja alotin Moanassa tallityöntekijän hommat viime huhtikuussa eli yli vuos on tullu welshejä hoideltua. Nintsu pyys mua kertoo ihan mun tuiki tavallisesta työpäivästä ja täältähän pesee!

Mun työaika alkaa seiskalta. Nintsu on tullu talliin yleensä jo kuudeks, joskus Kiiwikin on mukana, mutta yleensä vaan Nintsu, koska se on ihan hullu aamuvirkku. Mä tuun siis seittemäks, jollon me aletaan viemään poneja pihalle. Moanan toinen tallityöntekijä Ric saapuu myös seiskaks. Wilson on paikalla kans ja auttaa tarhauksessa. Tarhauksen jälkeen Nintsu lähtee yleensä syömään aamiaista ja mä alan siivoo karsinoita yhdessä Wilsonin ja Ric'n kanssa. Nintsu ja Kiiwi tulee takasin yleensä vähän kasin jälkeen eli aika nopeesti Nintsukin sen aamiaisensa naamariin kiskoo. Omistajattaret auttaa tallin siivouksessa sen päivän ratsastettavien lukumäärästä riippuen eli yleensä ei.

Karsinat on siivottu ja oljitettu ja käytävät lakastu yleensä siinä yhdentoista aikaan, jollon me jaetaan tarhassa oleville poneille heinät. Tai oikeestaan heinien jako on mun juttu. Wilson alkaa tallin siivouksen jälkeen tekee kaikkia pikkuhommia kuten jonkun aidan korjausta tai kentän lanausta. Ric pitää tässä kohtaa puolen tunnin lounastauon, se on siitä aina tosi tarkka ja alkaa sitte siivoo lantoja ja vanhojen heinien jäänteitä hiekkatarhoista. Mä siis jaan päiväheinät tarhoihin ja pääsen sitte mun omalle lounastauolle.

Palailen sorvin ääreen siinä vähä kahentoista jälkee, yleensä aikalailla puol yhen aikaan. Ric siivoo yleensä sillon viel tarhoja ja joskus meen auttaa sitä niissä. Tavallisesti mä tosin alan hakee ratsutettavia poneja sisälle, laitan ne kuntoon ja kävelytän valmiiks Kiiwiä ja Nintsua varten. Samoin otan sitte ratsastettuja poneja vastaan, kävelytän loppukäynnit, riisun kamat, kylmään tarvittaessa jalkoja ja vien takas ulos. Ric ei muuten tykkää tästä hommasta ollenkaan, siks me ollaanki sovittu, että se siivoo tarhat ja pihatot. Nintsu ja Kiiwi pitää yleensä yhteisen ruokatauon joskus kahden ja kolmen välissä (älkää kysykö miten ne jaksaa aamupalan voimin ratsastaa siihen asti). Sillä aikaa mä putsailen varusteita, ruokakuppeja tai vesiautomaatteja, järjestelen satulahuonetta tai teen muuta sellasta sekalaista. Kolmen jälkeen, eli sillon kun Ric on saanu pihatotkin siivottua, on vuorossa taas heinien jako tarhoihin. Siinä me ollaan yleensä valmiita neljä aikaan ja Ric lähtee sillon kotii. Munkin työaika päättyy sillon, mutta en melkein ikinä lähe sillo kotii. Tai käyn mä usein syömässä kotona, mullahan on vaan kolme kilsaa kotiin, mutta tuun takasin viimeistää viideks.

Suurin osa poneista on saatu ratsittua Nintsun ja Kiiwin toimesta tossa päivän aikana ja illaks jääki lähinnä kevyesti liikutettavia tai maastoilutettavia poneja. Nuoret jää yleensä kans illaks. Mä pääsen usein iltasin ratsaille, vaikken ookaan kovin taitava. Vien poneja aika paljon maastoon, juoksutan niitä tai sitte keventelen kentällä niillä, miten sen päivän reeniin sitte sopiiki. Käyn kans joskus ajamassa poneja, mutta yleensä Wilson hoitaa sen puolen. Illan aikana ehdin liikuttaa 2-3 ponia, jos on monta juoksutettavaa niin sitte ehkä neljäki. Toimin kans tarvittaessa avustajana nuorten koulutuksessa, esmes irtohypytyksessä kiinniottajana tai muuta vastaavaa. Joskus Nintsu pitää mulle ratsastustunninkin, se on aina yhtä hienoo!

Seiskalta aletaan ottaa poneja sisää. Osa on usei jääny sisälle liikutuksen jälkee, nii sisäänottoo ei yleensä mee ku alle puol tuntia, varsinkin jos ollaan kaikki neljä (mä, Nintsu, Kiiwi ja Wilson) paikalla. Sitte yks (yleensä Wilson) lähtee jakaa heiniä ja iltaruokia pihattohevosille ja loput jää ruokkii tallin ponit. Viimeset koput on saanu ruokansa iltakasin aikaan, jollon mäki sitte lähden kotia päin.

Taitaa kuulostaa aika raskaalta duunilta, vai mitä? Onhan tää rankkaa hommaa, mutta mä ainakin tykkään! Ja Nintsu ja Kiiwi on tosi kivoja pomoja, ne antaa pitää taukoja niin paljon kun tuntee tarvittevansa. Ric on aika hyvä taukojen kanssa, esmes tarhojen siivouksen jälkee se saattaa joskus pitää kahden kolmen vartin mittasen tauon, jollon se polttaa ku korsteeni ja kälättää puhelimessa jonku kaverinsa kanssa ja jatkaa vasta sitten pihattojen siivoomista. Mut joo, meikä taitaa nyt lähtee nukkumaa, että jaksaa taas huomenna hoitaa poneja!

maaliskuu CAS25, ennakkoluuloja naapureista, by Nintsu 30.06.2012
"Kiitos kutsusta, saatetaan me tulla. Jos työt antaa myöten... Juu, hei" mumisin epämääräisesti puhelimeen. Olinkohan nyt ymmärtänyt oikein? Minut ja sisareni oli kutsuttu naapuriemme luo grillaamaan muutamien heidän sukulaistensa kanssa. Olimme toki tavanneet naapurimme aikaisemminkin. Hehän asuvat vain kolmen kilometrin päässä ja ostamme hevosillemme heinät, oljet ja kaurat heiltä. Isäntä itse toimittaa rehut ja kuivikkeet latoomme säännöllisesti. Naapuritilan emännänkin olemme tavanneet pari kertaa, lähinnä laskujen maksun yhteydessä. Mutta miksi ihmeessä meidät nyt oli kutsuttu grillaamaan aivan kuin olisimme kovinkin läheisissä väleissä?

"Äh, mä en tajuu miks meidän pitää mennä! Multa jäi Lordin ratsastuskin välistä? Siis joo, toki meidän pitää pitää naapurussuhteista huoli, mutta sä sanoit niille jo puhelimessakin, että ei me ehkä tulla, kun töitä on niin paljon? Me oltas voitu hyvin käyttää sitä verukkeena" Kiiwiä ärsytti. Hän oli odottanut koko viikon pääsevänsä minun omimani unelmaponi-Lordin kyytiin ja nyt minä sitten raahasin hänet hankkimaan päivän karsinageeniannoksen puolituttujen naapuriemme luokse.
"Sä voit mennä sillä huomenna. Mä lupaan. Mutta nyt meidän pitää vähä tutustua naapureihin, eihän sitä tiedä vaikka ne ois kivoja. Eikä pieni kaveruusalennus rehuissa haittais yhtään!" yritin piristää sisartani, vaikka en kyllä itsekään ollut erityisen ilahtunut tämän illan saamasta käänteestä. Mutta kaveruusalennus olisi, totta vieköön, tervetullut, sillä olimme toki perineet tilan, mutta vain hyvin vähän rahaa sen ylläpitoon.

En uskonut, että tulisimme kovin hyvin juttuun naapureidemme kanssa. Tilan isäntä oli tuppisuinen kaveri, joka ei paljoa sanoja haaskannut. Hän teki aina töitä tilallaan, enkä elätellyt toiveita, että hän osaisi puhua muusta kuin peltojen lannoituksesta tai traktorin öljyjen vaihdosta. Miestään puolet nuorempi emäntä taas oli viiden lapsen äiti, jolle ainoat puheenaiheet olisivat todennäköisesti lapset, lapset ja vielä lapset. Sikäli mikäli hän edes jutella ehtisi, sillä lapsista vanhimmat (kaksoset) taisivat olla seitsemän ja loput kolme sitten sitä nuorempia. Naisparka ei varmaan muuta ehdikään kuin vahtia kersojaan. Sitä paitsi, mitä yhteistä 23v sinkkunaisella olisi viiden lapsen äidin kanssa? Jep, ei mitään, joten tutustuminen ei ollut ensimmäisenä mielessäni!

Vaikka emme olleet kertaakaan käyneet naapuritilallamme, löysimme helposti perille ja saavuimme lähes minuutilleen ajallaan Mayson'siin. Jerry tuli meitä pihaan vastaan, sanoi käsipäivää ja johdatti meidät sitten päärakennuksen läpi sen takapihalla olevalle terassille. Siellähän oli porukkaa vaikka kuinka! Eivätkä kaikki olleet edes yli nelikymppisiä, kuten olin pelännyt. Yhtäkkiä hieman nuhjuiset verkkarini alkoivat nolottaa minua ja toivoin, että olisin viitsinyt laittaa edes hiukseni nätimmin. Kiiwillä taisi olla samansuuntaisia ajatuksia, sillä hän koetti vaivihkaa rapsuttaa kuratahraa housuistaan. Jerry esitteli meidät kaikille, mutta nimet menivät minulta suloisesti sekaisin eri kasvojen kanssa. Varsinkin lapset menivät aivan solmuun mielessäni. Kiltisti kuitenkin kättelin kaikkia ja sopertelin omaa nimeäni. Apua, tästä illasta tulee vielä aivan hirveä!

James, Jerryn veli, kierrätti meitä tutustumassa pihapiiriin sillä välin kun Jerry ja Sandra hääräsivät grillin ympärillä. Kierros oli mielenkiintoinen. En ollut itse asiassa edes tiennyt, että naapuritilallamme oli hevosia! Mutta siinä niitä oli useampi kappale pihatossa kahden lammastarhan välissä. Jamesilta saimme kuulla, että Sandra oli intohimoinen hevosnainen ja vieläpä entinen jockey. Vilkaisimme Kiiwin kanssa pikaisesti toisiamme ja tiesimme ajattelevamme samaa asiaa: Sandraan pitäisikin tutustua hieman tarkemmin.

Kun palasimme takaisin takapihalle, meidät esiteltiin teini-ikäiselle tytölle ja sinisilmäiselle nuorelle miehelle, jonka nimi jäi heti mieleeni: Ian Frazer. Nyt minua toden totta alkoi ärsyttää homssuinen asuni! No, ei auttanut muu kuin istuutua muiden seuraan ja yrittää olla kuin ei huomaisikaan. Grilli alkoikin pian olla valmis ja ensimmäiset pihvit ja coctailtikkuihin tökityt kasvikset laitettiin kypsymään. Lapset vilistivät pitkin takapihaa ja me aikuiset juttelimme aiheiden vaihdellessa säästä (joka oli poikkeuksellisen kuiva ja lämmin vuodenaikaan nähden) aina sen hetken poliittiseen tilanteeseen saakka. Ian paljastui keskustelun aikana armeijan merivoimien aliluutnantiksi. Hän ei vastannut lainkaan mielikuvaani sotilaasta. Hän oli liian... mukava.

Ruokien valmistuttua, lapset ajettiin syömään pihalle tuodun pöydän ääreen ja teini-ikäinen tyttö ja muistaakseni Jerryn sisareksi esitelty nainen joutuivat lastenvahdeiksi. Me muut aikuiset jäimme aterioimaan terassille. Olimme suunnilleen saaneet Kiiwin kanssa ateriamme syötyä yleisluontoisen keskustelun lomassa, kun James päätti ottaa askeleen henkilökohtaisemmalle tasolle.
"Teillä taitaa riittää hommia siellä tallillanne?" mies kysyi jotenkin tunnustellen.
"Kyllähän siellä aina töitä riittää" vastasin nopeasti ennen kuin väsynyt ja hieman äreä Kiiwi ehti sinkauttaa jotain vähemmän kohteliasta. Meillä oli todellakin paljon töitä! Poneja ratsasti vain minä ja Kiiwi ja Wilson joutui hoitamaan karsinoiden siivouksen lähes kokonaan yksin. Me kaikki teimme aivan liikaa töitä, emmekä ehtineet tehdä mitään kunnolla.
"Naomi, siis toi mun tytär tuolla, olis meinaan töitä vailla. Likka on joskus pikkusena harrastanu paljonkin ratsastusta ja varmasti vieläkin hevoset pysyy käsissä. Ainakin karsinat puhdistuu, se on varmaa! Ja halvalla tulis tyttö töihin. Voin vaikka maksaa palkan jos se siitä on kiinni!" mies alkoi tuntua minusta hieman epätoivoiselta selityksen edetessä. Muutaman kysymyksen jälkeen kävi ilmi, että Naomi, Jamesin tytär, oli lopettanut koulunsa "joidenkin ongelmien" vuoksi. Isällä ja tyttärellä ei ollut kovin hyvät välit ja nyt 16-vuotias tyttö roikkui epämääräisessä porukassa ja oli juuri jäänyt poliisille kiinni näpistelystä. James tarvitsi kipeästi tyttärelleen jotakin järkevää tekemistä. En aluksi ollut erityisen halukas ottamaan vastahakoista, ilmeisesti marihuanariippuvaista tyttöä meille töihin, mutta Kiiwi oli eri mieltä. "Kyllä se ainakin karsinoita voi putsata! Saatais Wilson välillä lanaamaan kenttääkin ennen kun se muuttuu lopullisesti perunapelloks!" oli yksi Kiiwin parhaimmista vastaväitteistä, joten pakko se oli suostua. Sovimme Jamesin kanssa, että hän tulisi Naomi mukanaan ensi perjantaina Moanaan sopimaan asiasta tarkemmin.

Kun kerta oltiin päästy hieman yksityisemmälle puolelle, päätin alkaa kysellä Sandralta hänen hevostaustastaan. Olimme Kiiwin kanssa suorastaan hämmästyneitä: naapurissamme asui ihka aito (ex-)jockey! Sandra kertoilikin meille vaikka mitä laukkamaailmasta! Olisin voinut jatkaa keskustelua loputtomiin, mutta isäntämme keskeytti sen.
"Ku tuo Sandra osaa enemmän tuota laukkaratsastusta ja minä westerniä, nii voisittekohan te opettaa meidän muksuille koulua ja esteitä?" Jerry kysyi suoraan sen enempää pohjustamatta.
"Me tietty maksettas!" Sandra kiirehti lisäämään.
"Meillä ei oikeestaan oo aikaa..." keskeytin Kiiwin nopealla "haloo, lisätienestiä!" kuiskauksella ja hymyilin sitten leveästi Sandralle.
"Juu, mä oon jonkin verran pitäny aikoinaan ratsastustunteja. Mä en tosin nähny teillä mitään ponia missään?" tiedustelin.
"Ei meillä oo ponia. Lapset on ratsastanu Allilla, sillä lehmänkirjavalla paintilla. Kyllä se karjanajon ohessa jaksaa pari alkeistuntiakin juosta" Sandra sanoi huolettomasti.
"Ei noin pienet lapset voi opetella ratsastusta nii isolla hevosella! Istuntahan siinä menee ja avuista tulee liian isot! Jos mä alan pitää teidän lapsille tunteja, nii teidän pitää kyllä ostaa poni kotiläksyjä varten. Meiltä löytyy pari pikkuponia, mutta pikkuponi myös kotona tulis tarpeeseen!" Jatkoin vielä saarnaa liian ison ratsun haitallisuudesta, kunnes huomasin sekä Jerryn että Sandran ymmärtäneen täysin mitä olin sanonut. Olin varma, että parissa viikossa Mayson?sin pelloilla kirmailisi yksi uusi kaviokas. Keskustelu siirtyi taas yleisemmille urille, joskin nyt keskustelimme ennemminkin pareittain kuin yhtenä ryhmänä. Kiiwi syventyi keskusteluun Sandran kanssa ja minä sain yhtäkkiä huomata juttelevani Ianin kanssa eksyen välillä hänen sinisiin silmiinsä.

Vasta illan alettua hämärtää ja lasten mentyä nukkumaan, tuli meillekin aika lähteä. Kotimatkalla juttelimme Kiiwin kanssa iloisesti illasta. Sitä saattoi todellakin kutsua menestykseksi! Olimme saaneet kauan kaipaamamme tallityöntekijän käytännössä ilmaiseksi ja lisäksi vielä pientä lisätienestin mahdollisuutta ratsastustunteja pitämällä. Ja lisäksi minä olin tavannut kertakaikkisen kiinnostavan nuoren miehen!

heinäkuu CAS23, valmis, by Nintsu 11.02.2012
Se on valmis. Uskomatonta, se on valmis! Kuljeskelin tallipihalla ja hymyilin kaikille ja kaikelle. Hymyilin jopa happamalle Wilsonille, joka katsoi minua yrmeästi tallustaessaan koira kintereillään jonnekin. Menin nojailemaan kentän aitaan ja katselin hymy huulillani siistiksi lanattua hiekkakenttää. Wilson oli tehnyt hyvää työtä, sillä huippupohjainen kenttämme näytti tasaiselta kuin peili. Uutuuttaan kiiltelevät estepuomit ja -tolpat oli kasattu keskelle kenttää mahdollisimman pieneen tilaan. Katselin niitä ja sormeni syyhysivät ajatuksesta päästä hyppäämään niitä omalla ponilla. Tai mikä vielä parempaa, ehkäpä jopa omalla kasvatilla!

Tuijoteltuani nirvanassa tasaista (mutta tyhjää) kenttää, käänsin sille selkäni ja siirryin ihastelemaan upeaa karsinarivistöä. Huokaisin ihastuksesta, kun silmäni kulkivat pitkin hiekanvärisiä tiilejä ja tummempia puuosia. Saatoin jo kuvitella kuinka kauniit, jalot welshimme kurkottelisivat päitään puoliovien yli ja katselisivat kentällä treenaavia tallitovereitaan. Kiitin mielessäni asuinpaikkamme leutoa ilmastoa, joka oli tehnyt mahdolliseksi ulkokarsinoiden rakentamisen. Käännyin taas ympäri ja katselin kentän yli toista samanlaista karsinarivistöä kentän toisella puolella. Kahdeksantoista karsinaa, kahdeksantoista toinen toistaan upeampaa ponia. Hymyni ulottui taas korvasta korvaan eivätkä jalat tuntuneet koskevan maata. Tältä tuntui siis toteuttaa unelmansa.

helmikuu CAS23, mekö tallinomistajia?, by Nintsu 06.01.2012
"Oon pahoillani, mutta ootte varmasti soittanu väärään numeroon. En oo koskaan kuullutkaan kestään Jared Mabbetista" toistin ainakin kolmatta kertaa kolhiintuneeseen ja vanhanaikaiseen kännykkääni. Asianajaja linjan toisessa päässä oli uskomattoman sitkeä. "Ei, mä oon varma. En tosiaan oo koskaan kuullut hänestä" yritin pysyä asiallisena. "Ai Myra Cheetham? Joo, hän on äitini" vastasin hämmästyneesti asianajajan kysymykseen. Vastaukseni poiki nopean (ja pitkän) selityksen jostakin yli kaksikymmentä vuotta vanhasta romanssista, enkä millään päässyt kärryille miten tämä romanssi, äitini ja tuntematon uusiseelantilainen Jared Mabbet liittyivät toisiinsa. Yhtäkkiä eräs kilpahevonen, jonka karsinan oven edessä puheluani puhuin, kyllästyi olemaan huomiotta ja iski hampaansa olkapäähäni. Kiljaisin ja kirosin karkeasti. Asianajaja puhelimen toisessa päässä hiljeni ja sanoin nopeasti "mun on nyt lopetettava., työt kutsuu" ja löin luurin korvaan. Jatkoin kesken jäänyttä käytävän lakaisua ja kuvittelin miltä puremakohteeksi joutunut olkapääni näyttäisi illalla.

Olin juuri luovuttanut mustan oriin ratsuttajan ratsastettavaksi kun kännykkäni soi. Minulla oli hetki luppoaikaa ennen seuraavan hevosen varustamista, joten vastasin ja ilahduin kuullessani sisareni Kiiwin äänen. Juttelimme hetken niitä näitä ja sitten Kiiwi kysyi: "Soittiko joku hypernopeasti puhuva asianajaja sulle? Mulle soitti ja jos oikein ymmärsin niin joku Jared Mabbet on jättäny meille perinnön Uudessa Seelannissa. Ja että se Jared Mabbet olis meidän isä". Kiiwi oli aina ollut taitavampi tekemään ihmisille oikeat kysymykset, koska hänen kärsivällisyytensä ei riittänyt odottelemaan, että ihmiset kertoisivat asian itse. Minä en ollut saanut asianajajan puheesta mitään irti, koska en ollut osannut kysyä oikeita kysymyksiä. "Siis mitä? Jared Mabbet meidän isä? Eihän äiti oo koskaan puhunut siitä mitään" kurtistin kulmiani. "No onko äiti koskaan puhunu meidän isästä mitään?" Kiiwi kysyi sarkastisella äänellä ja jatkoi "mä muuten sovin, että nähdään se asianajaja ens viikolla niiden Lontoon toimistossa. Ajattelin, että se ois parempi paikka kuin Boston, kun ollaan molemmat nyt Euroopassa". Pullikoin hieman vastaan, työnantajani tällä kouluratsastustallilla oli aika tiukkapipoinen, enkä halunnut menettää paikkaani jossa olin ollut vasta vuodenvaihteesta alkaen. Lopulta Kiiwi sai minut ylipuhuttua. Emmehän menettäisi mitään tapaamalla asianajajan enkä minäkään tarvitsisi kuin yhden vapaapäivän käväistäkseni päiväseltään Saksasta Lontoossa. Asia oli siis sovittu.

Helmikuun ensimmäinen viikko hujahti nopeasti ohi ja ennen kuin huomasinkaan, olin jo Lontoossa kulahtaneessa jakkupuvussa sisareni kanssa istumassa huippuhienon asianajofirman huippuhienossa toimistossa pikavauhtia puhuvan asianajajan seurassa. Ilman Kiiwiä en todellakaan olisi saanut uusiseelantilainen miehen englannista mitään selvää. Voitteko uskoa, että englanti (amerikanenglanti) on äidinkieleni? Niinpä, mutta taidan puolustautua sillä, että olin viimeiset viisi vuotta asunut ja työskennellyt pääasiassa maissa, jossa puhuttiin jotain muuta kieltä kuin englantia. Onneksi Kiiwi teki taas oikeat kysymykset ja saimme nähtäviksemme kasan papereita. "Kuten olen tässä jo nopeasti sivunnutkin, on tilan arvo huomattava. Perinnön vastaanottamiseen liittyy kuitenkin muutamia isänne laatimia ehtoja, joita olen jo myös sivunnut ja..." tipahdin taas ulos miehen pikapuheesta.

Tapaaminen kesti melkein kaksi tuntia ja sen päätteeksi menimme Kiiwin kanssa kahville. Emme puhuneet paljoa hörppiessämme lattea. Perintö tuntemattomalta isältä. Mittava perintö. Yhtäkkiä me molemmat kaappasimme kännykät käteemme ja vilkaisimme toisiamme. "Soitetaan äidille" sanoimme yhteen ääneen ja repesimme sitten nauruun. Kun saimme itsemme taas kasattua, sovimme että minä soittaisin. Siirryimme rauhalliseen nurkkapöytään ja laitoin kaijuttimen päälle. Äitimme vastasi unisena, Bostonissa oli aikainen aamu ja hän oli varmaan ollut ravintolassa iltavuorossa. Vaihdoimme ensin kuulumiset ja sitten kärsimätön sisareni kysyi suoraan "kuka on Jared Mabbet?". Yleensä niin puhelias äitimme hiljeni heti. Vilkaisimme merkitsevästi Kiiwin kanssa toisiimme ja aloitimme pommituksen. Vartissa olimme saaneet selville koko jutun. Myra oli tavannut Jared Mabbetin, he olivat viettäneet yhden merkityksettömän yön yhdessä ja kappas vain, yhdeksän kuukauden kuluttua Myrasta oli tullut äiti. Oli aika rankkaa kuulla saaneensa alkunsa yhden yön suhteesta, mutta meillä oli Kiiwin kanssa muutakin miettimistä. Kuten se, että saatoimme toteutta unelmamme omasta tallista.

kuukausi CAS00(, tarinan otsikko), by Nintsu/Kiiwi/fiktiivinen nimi 00.00.2014
tarina






Ulkoasun ja ulkoasun ponikuvan © Assi
Huomioithan, että tämä on VIRTUAALITALLI